Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin uudelleen.
"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären maljan."
Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta niistä.
Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."
Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.
Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään. Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut häntä.
"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius lyhyesti tapansa mukaan.
Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.
Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.
"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."