Hän näki edessään Jean Lecoeurin, joka katseli häntä surusilmin.
Hän tukehutti huutonsa peläten, että näky häviäisi yhtä nopeaan.
Silloin hän huomasi pullon uudelleen olevan kädessänsä, ja melkein tietämättänsä hän vei sen huulilleen.
Lecoeurin katse tuli eloisammaksi, hän katsoi häntä rukoillen… hän näytti lähestyvän…
"Pois, pois," huudahti prinsessa kauhistuen.
Samassa näky hävisi.
Mutta kun hän seuraavana iltana taas kuuli Lecoeurin laulavan, syntyi hänessä mitä ankarin halu saada nähdä häntä, ja sentähden hän sanoi hovineitsyelleen, että tämä hankkisi useampia pulloja tuota ihmeellistä juomaa; siitä muka nukkui niin hyvästi.
Toisen kerran hän näki hänet. Lecoeur seisoi maalaustelineiden ääressä maalaamassa kuvaa, hänen kuvaansa… hän tunsi sen heti.
Taulu oli valmistumaisillaan; hänellä oli kirja kädessä, ja maalaaja polvistui suutelemaan sitä.
"Lecoeur!" kuiskasi hän.