Kumma kyllä, Sofia oli huomaavinaan laulussa aina senjälkeen samaa mielentilaa, missä hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hempeät, haaveilevat sävelet saivat sisimmät tunteet väräjämään; se oli alussa myötätuntoista osanottoa, mutta muuttui pian liekehtiväksi himoksi, joka pani miettimään keinoja, miten saisi tavata rakastettunsa, hovin saamatta siitä juorun aihetta.
Elisabet tuli hänelle avuksi.
Hän ehdotti, että he nyt jatkaisivat ranskankielen opintojansa; eihän heillä olisi siihen koskaan parempaa aikaa, ja olihan heidän autuaasti nukkuneen isänsä toivomus, että he kehittäisivät itseänsä tiedoissa.
Punastuen kääntyi Sofia hänestä pois.
"Sinä ehkä voisit sen tehdä, rakas sisko", sanoi hän. "Kysy kuninkaalta ja leskikuningattarelta."
Kumpainenkaan ei nähnyt siinä mitään pahaa, ja niin alkoivat luennot. Aluksi otti niihin osaa ainoastaan Elisabet.
Mutta Sofia oli läheisyydessä, hän kuunteli Lecoeurin sointuvaa ääntä ja halusi olla mukana.
Samaan aikaan sanoi hänen hovineitsyensä, ettei tuota ihmeellistä juomaa enää ollut useampia pulloja saatavissa, ja täten olivat siis häneltä kaikki näyt hävinneet.
Turhaan työskenteli mielikuvitus tuon rakkaan kuvan esiinloihtimisessa; se oli ja pysyi poissa.
"Lecoeur suree jotakin", kertoi Elisabet. "Tule mukaan, ehkä hän sanoo sen sinulle."