Juuri tätä Sofia sekä pelkäsi että toivoi. Sellainen tunnustus olisi ainaiseksi erottanut heidät toisistaan.
Ja kuitenkin, kuinka kovasti hän sitä halusikaan kuulla!
Kiusaus oli liian suuri; hän päätti itsekseen olla jääkylmä, mutta hänen halunsa paloi kuulemaan lemmen vakuutuksia, lemmen, jossa hän ei suinkaan ollut osattomana.
Niin hän eräänä päivänä seurasi Elisabetia luentohuoneeseen.
Lecoeur ei tiennyt tästä mitään; hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti.
Mutta sitten, kuinka kunnioittava ja huomaavainen hän olikaan!
Kun Sofia luki, tunsi hän, että opettajan silmät olivat kiintyneet häneen, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet milloinkaan; oli selvää, että ne välttivät toisiaan.
Elisabet oli se, joka piti keskustelua vireillä. Hän ehdotti, että lukutunteja jatkettaisiin joka aamupäivä kello 8—10 ja että Lecoeur joka ilta soittaisi ja laulaisi prinsessoille heidän neuloessaan.
Sofia ei tiennyt, kävisikö se laatuun, mutta sisaren vakuutukset, että kuningas ja leskikuningatar olivat antaneet myöntymyksensä, saivat hänetkin suostumaan.
Miten toisenlaisia olivatkaan luennot, kuin mitä Sofia oli kuvitellut!