Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu, ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi vuodeksi.
Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.
Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.
Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan; se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.
Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin. Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa vankilassa.
Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!
Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.
Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet tavata toisiaan.
Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi kyllä mitä tarkoitti.
Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto
Eerikin kuolemasta.