Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni, melkeinpä kylmähkö.
Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas veneelle.
"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.
"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin mahdollista."
Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.
"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen kyyneleitään.
Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean liinan liehuvan aluksesta.
Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:
"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa syntien tähden."
Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.