Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki hänet kiihkeästi syliinsä.
"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään ilmaista."
"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."
"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä, vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."
Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.
Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.
Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.
"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että eronhetki on katkera", sanoi hän.
"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä", vastasi rohkea poika.
Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä kostuttaen niitä kyynelillään.