Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen lempeistä silmistään.
Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä tarvitsivat.
Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet puolalaispuolueen johtajaksi.
Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä, löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.
Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen osalleen tuli.
Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon hänen ruumiinsa heitettiin.
Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita, jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten kunniallisesti vihittyyn maahan.
Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.
Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien kunnioittamana ja rakastamana.
Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun tuomiokirkkoon.