"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; — ei, kehenkään heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla hänen Kustaansa.
Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein mielettömänä hän tempasi erään oven auki.
Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä puhuen kovalla äänellä latinaksi.
Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen; — savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään. Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.
Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi leppeällä äänellä: "Äiti!"
"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.
Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.
Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet toisensa.
Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas kirkastuu.
Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan nähneet.