Mutta näitä olikin harjoitettu sellaiseen teeskentelyyn, ettei kukaan olisi sitä heistä uskonut. Sofia käyttäytyi herttuata kohtaan yhtä ystävällisesti kuin ennenkin, kuunteli hänen "ikuisen uskollisuuden ja lemmen" vakuutuksiaan ja hänen puhuessaan avioliitosta käski hänen kääntyä kuninkaan puoleen.
Tämä onnellinen asiain käänne luettiin ranskalaisen ansioksi. Bellini antoi yleiselle mielipiteelle semmoisen suunnan, joka hänen tuumilleen paraiten sopi, ja kieliopinnot pidettiin viattomampana asiana maailmassa.
Tässä suhteessa ei Lecoeurillä ollut mitään pelättävää, mutta sittenkin hän tunsi olevansa pohjattomuuden partaalla; joka päivä seurustellen kahden ihastuttavan nuoren naisen kanssa, jotka molemmat rakastivat häntä kiihkoisesti, ja itse rakastuneena ainakin toiseen heistä, olisi hän monestikin menehtynyt lemmenkiihkoonsa, ellei hän näiden seurustelujen aikana toisinaan olisi nähnyt, aina tuntenut kahden terävän silmän tarkastavan itseään.
Epäilyksen hetkinä hän oli usein pyytänyt Belliniä suostumaan siihen, että hän saisi matkustaa pois.
"Kirkko tarvitsee teitä; te olette vain ruumis, jonka täytyy totella veljeskuntamme määräyksiä", vastasi tämä.
"Minä en kestä kauempaa."
"Teidän kärsivä muotonne on omansa herättämään helliä tunteita prinsessoissa ja edistämään toimienne menestystä. Muistakaa, että tottelemattomuutta seuraa rangaistus."
"Onko olemassa suurempaa rangaistusta kuin se, mitä minä jo kärsin?"
"On, ja se on se, että tulette näkemään toisen saavan teidän paikkanne."
Lecoeuriä vavisutti. "Toisen!" mutisi hän kalveten.