"En tiedä."
Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.
Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti rukoili, jäädä odottavalle kannalle.
Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman melua Margareeta palasi äitinsä luo.
Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti niin suuresti rakastetun puolisonsa.
"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"
"Herran tiet ovat tutkimattomat."
Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien uhittelevien naisten tähden?
Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?
Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen:
"Sitä sinä et itsekään usko."