Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen olemuksessaan.
Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.
"Oletko onnellinen nyt?" kysyi hän lempeästi.
"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.
"Sano Erkille terveisiä minulta."
"Eikö hän itse saa…?"
"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"
Hän suuteli kevyesti Katria otsalle ja lähti.
Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin viipymällä.
"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."