"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari Sunnanpoikaa", sanoi hän.
Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.
Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.
Heti senjälkeen kuului vanha, rämeä ääni:
"Tulkaa tänne ylös, että saan nähdä kuka olette."
Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä palava lamppu.
Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta naamastaan.
"Pietari Sunnanpoikako?" kysyi herttua.
Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."
"Tunnetteko minut?"