Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen päästi hajalle.
Sattumalta hän katsahti taakseen ja huomasi Kaarlen.
Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin miettien mitä tekisi.
Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa, joka johti säiliön yli.
Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään lehdikköön.
Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö tarttunut häneen?
Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi — vedenneito.
Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti
Kaarlea tulevaksi.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi ihmetellen tuijottamaan häneen.
"Ketä etsitte?" kysyi neitonen hymyillen.