Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen paljoutta, joka siellä liverteli.
Mutta suurin yllätys oli vielä tulematta.
Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen nuorta, kaikuvaa naurua.
Hän kiiruhti suoraan sinne ja pysähtyi viehättyneenä ja ihmetellen.
Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka kilvan polskivat säiliössä.
Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä korkealle.
Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta, vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.
Kaarle uskalsi tuskin liikahtaa, ettei häiritsisi ihanaa näkyä.
Mutta neito ei havainnut häntä.
Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.