"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."
"Yhä parempaa!"
"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti pysyy suljettuna."
"Vuorikuningas ei siis ole vieraanvarainen."
"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen vieraanvaraisuuttaan."
Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi päästä sinne.
Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.
Hän sanoi sitten viipyvänsä poissa muutamia päiviä ja lähti.
Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että hän toisinaan oli suunnasta epävarma.
Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.