Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen, herttuaa joka hiven.
Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen parantamisesta.
Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.
Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän peitossa.
Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.
Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan hänestä: "Minä menen sinne!"
"Katsomaan metsänneitoa", sanoi eräs pieni neitonen punehtuen.
"Onko siellä semmoinenkin?"
"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."
"Onko siellä vuorikin?"