Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä oikein käytettiin.
"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään, miten oikeassa tämä oli.
Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan, josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille — hän ajoi aina itse — ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.
Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt järjen kaikilta.
Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.
Hän tunnusti itsekin, että oli kumma, miten hän hengissä pääsi sieltä.
Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.
Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä suljettiin majalat ainaiseksi.
Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen, missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai tutustua heihinkin.
Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä… mutta kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada hänen sydäntään satimeen.