"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä arvokkain."
Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.
Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat koulua ja sen edistämistä.
Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata, puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.
Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.
Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.
Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.
Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.
Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin, sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää naimatodistuksensa.
Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.