"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."
Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka osaaottavasti katseli häntä.
"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän hämillään.
"Hän on, eikä ole. Birgitta Silfversparre, kättelehän herttuaa."
"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä hänelle.
Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.
Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen täytyi niin tapahtua."
Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi, jonka ainoana huvituksena ne olivat.
Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.
Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan oli vetäynyt hänen taakseen.