"Birgitta", sanoi hän lempeästi, "ainahan sinun on tapana olla opastajana."
"Niin, isä. Koska herttua tahtoo, niin…"
Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.
"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman hämillään.
Ja ne sopivat, vieläpä hyvin piankin.
Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen, viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein vaistomaisesti antautui hänelle.
Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä häirinneet. He saivat olla aivan kahden.
Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.
Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä. Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.
Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.