Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan jossakin.
Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei luultavasti ollut mitään kätkettykään.
Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan, kuningattaren leskitilukseen.
Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.
Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle muistuttaen oikeuksistaan.
Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä elossaolevia todistajia.
Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.
Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin suojella niitä.
Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin — mutta uhata häntä…
Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi? Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä kaikkia?