"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi, saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään, täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.
Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä asiassa.
Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.
Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian kuin mahdollista.
Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö ja nautti korkean herrasväen luottamusta.
Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.
"Mutta siihen juuri minulla ei ole malttia", sanoi Kaarle.
Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut mikään.
Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja iloiseksi.
"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun; minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."