Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se mahdollista? Näkikö hän unta?
Seuraavana päivänä hän lähti ja saapui keskellä yötä Heidelbergiin.
Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.
Hän tuli muutamia minuutteja aikaisemmin.
Siellä seisoi hän, tuo lempeä, suloinen olento, vanhempiensa välissä.
Nähdessään herttuan hän kätki punehtuen kasvonsa äitinsä helmaan.
Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.
Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun tähteni pakotettu murehtimaan."
Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia siunatkoon!" sanoi hän.
Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani", sanoi hän, "oma Mariani!"