Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse, vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.
Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti, oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.
Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva hänen vastauksensa.
Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.
Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.
Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat, ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".
Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle pohjalle.
Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja kansan näiden raatelevien susien kynsistä.
Vaikutus oli ääretön, huomattiin suunnanmuutoksen olevan lähenemässä.
Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden joukossa oli Angermanuskin.