Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut kaunis, mutta nyt — ei rahtuakaan — mies säilyy paremmin, etenkin jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.
Niin, ehkäpä menen Katariinan luo.
Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä. Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä, mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan; hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle mukavan tuolin.
"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi, mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon miettimistä."
"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni muutaman hetken —"
"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui kuningatar kiihkeästi.
Nuori joukko kumarsi syvään ja kiiruhti iloisesti pois.
Juhana peitti kasvonsa käsiliinalla.
"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.
Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa sanoen: "Katariinani!"