12.
PONTUS DE LA GARDIE.
Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa.
Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.
Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä ennen kaikkea uuras.
Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta — olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten viekoiteltavaksi… ehkäpä Iivanan… Sentähden oli välttämätöntä jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin mahdollista.
Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.
Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian. Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada vakavan aseman itselleen Ruotsissa.
Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan rangaistukseksi.
Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten Suomeen.
Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.