Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta sotaretkestä.
Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.
Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan, mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin tahansa he kääntyivätkin.
Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.
Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista. Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.
Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen paksuisella muurilla.
Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa. De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.
Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.
Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen, että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä. Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua, sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista, sai luovuttaa sen muille.
Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.