Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.
Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta, moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.
Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta… aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta… Jos hän sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla niittää uusia laakereita.
Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa, toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.
Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun vaikutusta.
Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan, mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.
Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä, että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla, ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä. Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden. Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin linnoitus.
Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat entisellään.
Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön, antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.
Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla. Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja päällikön.