"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä ajattelemista."
"Koetan parastani."
Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin, tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa, joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja veisattiin kiitosvirsi.
Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa. Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus. Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen, josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.
Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.
Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.
Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.
Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta kohoili väkinäisesti.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Pontus herra hämillään.
"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua, kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.