"Kuka on sellaista uskaltanut?"
"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."
Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"
"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi korkeasta arvosta!"
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe enää."
Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä, heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.
Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat hänen miehensä suosiosta… Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei Pontus herra rakastanut häntä… Jos tämä nyt menisi, niin hän surmaisi itsensä.
Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa, tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.
Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.
Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa, olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.