Ja mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan valkeaksi.
Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi — keventynein mielin — että hän oli oikeassa.
Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.
Juhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen kömpelyyttä.
"Mitä se on?" kysyi hän.
"Armollisin herra, eräs köyhä nainen…"
"Käske hänet puolisoni luo."
"Hän rukoilee saada tavata kuningasta."
"Mitä hän tahtoo?"
"En ole rohjennut kysyä."