Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"
Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"
Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.
"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni", sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan häiden edellä.
"Niinpä se tekee, armollinen herrani."
"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi.
Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."
"Minä olen liian halpa hänen kälykseen."
"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna.
Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."
"Sen kyllä huomaan, mutta mitä voin minä tehdä?"
"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla minun kanssani; me elämme vain toisillemme."