Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan sanamuodoltaan juuri hämäränä.
Viikon kuluttua allekirjoituksen jälkeen Sigismund lähti Ruotsista.
Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti vastaan.
Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.
Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär, prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis — kuten sanottiin — eroamaan äitipuolestaan.
Eerik Sparre, Eerik Brahe ja Ture Bielke seurasivat nuorta kuningasta.
Syyskuussa nostettiin purjeet ja matka suunnattiin Danzigiin.
15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan; Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut Virosta.
Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. —
Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen määräykset.