Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.
Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi täällä.
Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba Hornin paikan."
Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän ei sietänyt.
Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään; sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.
Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.
Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.
Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä itsensä, kun niin tahtoi.
Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.
Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen rukoilevasti prinsessaan.