Hän hätkähti ja kääntyi. Se oli kerjäläinen; kuinka hän rohkenikaan…
Mutta silmät, jotka katselivat häntä, olivat lempeät ja rukoilevat.
"Mitä te tahdotte?" kysäisi hän.
"Puhua kanssanne."
"En tunne teitä."
"Kustaa!" kuiskasi hän
Sigrid katsoi häneen hämmästyneenä.
"Vaiti… henkeni on kysymyksessä."
Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä, sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?
"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään oleville.