Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että
Kustaa seuraisi.
Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.
Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se todellakin sinä, Kustaa?"
Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi:
"Sinä et voi tuntea minua."
Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään. Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että surusta.
Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.
Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi ja ikävöi häntä näkemään.
"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen, "niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa syntymämaalleni."
Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle, että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän, "puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini kanssa."
"Ja me kun emme ole moneen vuoteen kuulleet sinusta."