Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua linnasta.
Sitten hän kiiruhti prinsessan luo.
Tämä kysyi hyvin säälivästi, oliko hän sairas.
"En, en minä tiedä", vastasi tyttö hämmästyksissään.
"Sinä olet kalmankalpea, Sigrid, mene heti levolle."
Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen, vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon puhumista toisilleen.
Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten tuomiot eivät ole Jumalan.
Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.
Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.
"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi", sanoi prinsessa ankarasti.