Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.
Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen rannikolla — sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista —, olivat Tanskan lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina on tapana.
Vihdoinkin tehtiin rauha.
Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.
Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta ilman muita vaatimuksia.
Tässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.
Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista vaatimuksistaan tähän maahan.
Kääntykäämme nyt Venäjään.
Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin ennen.
Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston, ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli hänen sanojaan ja lupauksiaan.