Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun tyhjässä rakennuksessa.
Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.
Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.
Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.
Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.
Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.
Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa kotiin Anselmille.
Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut, eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.
"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni eikä sitä voi auttaa."
Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.