"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi täydellinen, jos sinä olisit täällä."
Kustaa purskahti itkuun… ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä itsekään.
Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin ennenkin.
Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään, ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia kallisarvoisine, loistavine suitsineen.
Isä Anselm syöksyi sisään.
"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."
"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.
Kaksi komeasti puettua venäläistä odotti häntä luostarisalissa.
Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen käsiään.
Melkein säikähtäen Kustaa vetäytyi taaksepäin kysyen mitä he halusivat.