Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristetun lippaan.
Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.
Kustaa otti ne ihmetellen.
"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas syvään.
Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he lankesivat maahan hänen ohi mennessään.
Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.
Hän aukaisi lippaan.
Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan moista nähneensä.
Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen suu hymyili hänelle.
Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä, jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.