Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.
Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.
Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset ja vakuuttelut turhia.
Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa pitämään huolta isänmaan parhaasta.
Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa tehdä mitään vastaväitteitä.
Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun kansansa avuksi.
Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund ei voinut tehdä päätöstään.
Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.
Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.
Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.