Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika, jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia hänen käsistään.
Oi, hänellä oli niin paljon surua ja harmia, tuolla hurskaalla kuninkaalla!
Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.
Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin… hän oli unhottanut sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren käsiin.
Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen salaisuuden.
Tiesikö kukaan hänen vihollisistaan, miten hän kärsi.
Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli poliittinen välttämättömyys?
Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä… Ja vieläkin pahempaa…
Hän näki edessään murhatun veljensä… toisinaan hän käveli hänen vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.
He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.