"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli… Oliko se Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas… Oliko hän uneksinut… vai olivatko hän ja Eerik todellakin keskustelleet kauan toistensa kanssa?
Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä varjoja… oliko hän vielä talossa, tuo hirveä… hän ei uskaltanut liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan… hän olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle, aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.
Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.
Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita hänellä oli ajatuksissansa.
Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä purkautumaan.
"Kostoa, kostoa", mietti hän, "sitten saan paremman rauhan!"
Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne maatiloiltaan.
Kuningas oli päättänyt itse esiintyä syyttäjänä.
Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet yhteenpuristettuina.
Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla, ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?