Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.
Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset antaneet mitään arvoa.
Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että arvonsa oli yhä kohoamassa.
Herttuakunnan väestö, etenkin varsinainen rahvas, melkein jumaloi häntä.
Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.
Entäpä aateli?… Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he olivat itse pitäneet huolen.
Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli väärässä.
Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.
Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän ei tahdo tunnustaa vääryyttänsä.
Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on menetetty, se on menetetty.