Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä? Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.
Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset muistonsa liittyivät.
Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.
Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa: pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.
Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet lailliseksi pojakseen.
Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.
Kymmenvuotiaana hän menetti opettajansa ja kasvatusisänsä.
Silloin oli herttua ensi kerran vakavasti keskustellut hänen kanssaan.
Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.
Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia, kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja tilaisuuden mukaan.