Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 — ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.
Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.
Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.
Vastavaikutus oli tullut ja voimakkaana se tulikin.
Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon pyhässä palveluksessa.
Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.
Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.
Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.
Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.
Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa; johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, — ne olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain totella.
Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa, joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.