"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä rukoilevin, lempivin silmäyksin.
"Jos vain olisin oikein varma."
"Minustako?" kysyi Magdaleena hämmästyneenä.
"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria, sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."
"Olisinko sitten suostunut seuraamaan sinua?"
"Mutta sinä et saa rakastaa heitä yhtä paljon."
"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?" sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.
"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."
"Puhukaamme nyt järjellisesti. Mistä tiedän…"
"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä. Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi epäluuloa."