Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että pyhimystenpalvelus oli luvallista.
Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata kirjoitukseen ja kumota sen.
Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen kirjoituksensa.
Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.
Tieto tästä ilahutti suuresti vanhaa arkkipiispaa.
Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä. Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta kirkon asioista.
Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä, suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja nykyiset laitoksensa.
Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.
Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes 74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.
Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen, ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.